Miinakieltokampanja

Henkilömiina - halpa ase, kohtuuton hinta

• miinat eivät erota sotilaita ja siviilejä, vaan tappavat ja vammauttavat ihmisiä vielä konfliktin jälkeenkin
• miinavaara rajoittaa liikkumista ja toimimista laajoilla alueilla
• miinanraivaus on hyvin kallista, vaikka miina onkin näennäisesti halpa ase
• miinojen käyttö on vastoin humanitääristä oikeutta
• miinojen marginaalinen sotilaallinen hyöty on pieni verrattuna niiden jälkiseurauksiin siviiliväestölle

Henkilömiinat ovat enemmän humanitäärinen kuin aseidenriisuntakysymys. Kyse on siitä ettei sivistysvaltio käyttaä aseita, jotka aiheuttavat siviileille kohtuutonta kärsimystä.

Kansalaisjärjestöjen ja hallitusten yhteistyöllä solmittiin vuonna 1997 henkilömiinat kieltävä nk. Ottawan sopimus. Miinaongelma voidaan ratkaista vain kieltämällä täysin henkilömiinojen tuotanto, levitys, myyminen ja käyttö. Kansainvälisen miinakampanjan toiminta palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla samana vuonna. Myös Rauhanliiton edustaja oli paikalla ottamassa vastaan palkintoa Suomen miinakampanjan puolesta. 

Vuonna 2008 miinasopimuksen on allekirjoittanut jo 156 valtiota. Tämä on yli kolme neljäsosaa maailman maista. Suomi ei ole allekirjoittanut eikä ratifioinut sopimusta. Syksyllä 2004 eduskunta hyväksyi hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon, jossa liittyminen siirretään vuoteen 2012. Aiemmin Suomi oli luvannut eri kansainvälisillä foorumeilla liittyä viimeistään vuonna 2006.

Suomi on ainoa EU-maa, joka on kieltäytynyt allekirjoittamasta Ottawan sopimusta. Myös Puola on allekirjoittanut sopimuksen, mutta se ei vielä ratifioinut sitä.

Suomi ja miinat

Suomi on kaikilla kansainvälisillä foorumeilla sanonut tukevansa Ottawan sopimuksen tekemistä maailmanlaajuiseksi ja ilmoitti alunperin tavoitteekseen itsekin liittyä vuonna 2006. Vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa valmistelun yhteydessä hallitus kuitenkin  siirsi liittymisen vuoteen 2012. Joulukuussa 2010 halitus päätti alkaa valmsitelut sopimukseen liittymiseksi.

Suomen puolustusvoimat on perustellut hidastelua asiassa muun muassa sillä, että miinat ovat kustannustehokas ratkaisu asevelvollisuusarmeijalle ja maamme pitkä itäraja pitää pystyä miinoittamaan. Myös korvaavien järjestelmien kalleutta käytetään perusteluna päätöksenteon lykkäämiselle.

Suomalaisessa keskustelussa miinat on esitetty hyvänä ja halpana asejärjestelmänä - miksi niitä korvaamaan? Miinojen sotilaallinen hyöty nykyisessä sodankäynnissä on kuitenkin erittäin kyseenalainen. Useat sotilasasiantuntijat arvioivat, että nykyaikaisen armeijan etenemistä miinat tuskin estävät. Strategisten iskujen torjunnassa niillä ei ole merkitystä. Lähinnä miinat vahingoittaisivat siviiliväestöä. Miinojen uhrit lasketaan miljoonissa, ja useissa osissa maailmaa niitä pidetään joukkotuhoaseena, josta halutaan lopullisesti eroon.

Samaan aikaan Suomi on aktiivinen miinanraivaaja eri puolilla maailmaa, mikä on sinänsä positiivista. Suomi tekee laajaa kansainvälistä yhteistyötä ja tukee kehitysmaiden omaa miinanraivaustoimintaa, kehittää niille sopivaa tekniikkaa ja harjoittaa uhreiksi joutuneiden avustamista.

Jättäytymällä miinakiellon ulkopuolelle olemme jarruttaneet tärkeän kansainvälisen sopimuksen toimimista.  Suomen politiikka murentaa EU:n yhtenäisyyttä ja kansainvälistä humanitääristä oikeutta. Miinapolitiikkaamme vaarantaa maamme maineen rauhaa edistävänä, demokraattisena maana. Toiminnallaan Suomi osoittaa olevansa valmis sitoutumaan kansainvälisiin normeihin vain silloin kun uhraukset eivät ole liian suuria. Mihinkään muuhun kuin normien kunnioittamiseen ja yhteisten sopimusten noudattamiseen ei kansainvälinen järjestelmä kuitenkaan voi perustua. Tähän näkemykseen suurin osa suomalaisista varmasti yhtyy.

Rauhan, ihmisoikeuksien ja kehityksen puolesta työtä tekevät kansalaisjärjestöt vaativat, että Suomen pitäisi pikimmiten raivata omat miinat varastoista ja tiensä Ottawan sopimuksen jäsenmaaksi. Valtionhallinnossa kaavailtu aikataulu (vuonna 2012) on aivan liian myöhään.