Rauhanjärjestö Sadankomitea kiertää kesän maakuntien toreilla ja kesätapahtumissa puhumassa pienaseiden, muun muassa käsiaseiden, levinneisyyden haitoista. Näkökulma on ensisijassa globaali – kerrotaan siitä, miten käytännössä suurin osa päivittäisestä tappamisesta maailmalla ei suinkaan tapahdu tankeilla, hävittäjillä, ydinkärjillä, valtioiden armeijoiden asejärjestelmin, vaan ihan arkisilla ihmisen, jopa lapsen käteen sopivilla pienaseilla.

Vasta viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana on tästä ryhdytty puhumaan enemmän kansainvälisesti ja myös YK:ssa on käynnissä prosessi, jossa sitoutetaan jäsenmaita kiinnittämään huomioita ja rajoittamaan, ennen lähes vapaasti rehottaneeseen pienasekauppaan ja -hallussapitoon. Alku on jo se, kun yritetään saada aseet rekistereihin, tilastoitua isommat
kaupat ja sovittua, ettei valtioiden ylijäämäaseita myydä eteenpäin maailman konfliktipesäkkeisiin, vaan tuhotaan valvotusti.

Porvoon traagisten ”Mäkkäri"- ampumisten jälkeen toreilla tietenkin pienaseet puhutti entistä kiivaammin. Suomessa vallitsee aseiden suhteen sellainen puhekulttuuri, jossa globaali ongelma jää taka-alalle. Tämän sijaan pohditaan, ovatko aseet oikeasti ongelma myös meillä Suomessa, ja jos niin kenen ongelma?

Moni – useimmiten mies – kävi huomauttamassa, että Porvoon ampujan ase oli laiton, ja toivotti kuolemaakin pahempaa kohtaloa rikoksenuusijoille. Sen sijaan, ”me” vastuulliset ja lainkuuliaiset ampuma-aseharrastajat osaamme käyttää aseita oikein. Useampi esitti myös Amerikan malliin, että jos vaan kaikilla ”hyviksillä” olisi tarpeeksi aseita, niin ”pahikset” ei pääsisi
hyppimään nenille. No, lopulta oli kuitenkin parempi, ettei Porvoossa useammalla ollut asetta ja tapauksesta muodostunut vielä pahempaa verilöylyä.

Taustalla torikeskustelijoiden kiivauteen on aseomistajien pelko aselain uudistuksista. Lakiuudistuksen ensimmäinen vaihe on jo ollut eduskunnassa valiokuntakäsittelyssä ja enää
loppusilausta vailla. Toista vaihetta odotellaan syksyn käsittelyyn.

Lakiuudistuksen myötä aselupa-käytäntöjä tiukennetaan. Aseet ja aseenkäyttäjät yritetään saada paremmin kontrolliin. Taustalla on myös EU:ssa sovittujen yhteisten normien voimaansaattaminen Suomessa. Toisessa vaiheessa pyritään katsomaan myös ampumaratojen ja harrastuspaikkojen
turvallisuutta.

Kaavaillut aselain uudistukset ovat toisten mielestä liian löysiä. Esimerkiksi niinkutsutun Kauhajoki -lautakunnan suositusta tiettyjen itse latautuvien käsiaseiden kokonaan kieltämisestä
ei ole tähän mennessä edes harkittu vakavasti. Toisten, varsinkin aktiiviharrastajien, mielestä taas suunnittelut kiristykset ovat liian tiukkoja, ja tuottavat lisää byrokratiaa ja ampujille lisäkustannuksia.

Jokelan, Kauhajoen, Sellon, ja nyt Porvoon ampumisten kaltaiset yksittäiset tuohduttavat tapahtumat pääsevät lööppeihin, ja herättävät maailmanlaajuista huomiota sekä myös kansalaiskeskustelua, mikä on tietenkin perusteltua ja hyvä. Poikkeuksellisten väkivaltatapahtumien otsikoinnin välissä varjoon jää kuitenkin se tosiasia, kuinka arkista
niin aseet, kun aseväkivaltakin ovat monelle suomalaiselle.

Elämyksellisen metsästyksen, palkitsevan ampumaurheilun ja hienon keräilyharrastuksen
lisäksi on olemassa toinenkin todellisuus. Voidaan pohtia: kuinka monessa ongelmaperheessä ei ole vähintään uhattu aseella, kuinka moni joutuu pelkäämään läheisensä viinankäytön ja mielenterveysongelmien yhdistelmää aseiden kanssa tai kuinka monella on vain muistot aseella
päivänsä päättäneistä omaisista? Tästäkin puolesta tuli moni toreilla kertomaan nähdessään pyssyn kuvan kampanjabussin kyljessä.

Tilastot kertovat omaa karua kieltänsä. Poliisit tuntevat myös sen arjen. Jos me oikeasti katsomme peilistä ja mietimme lähiympäristöämme, niin totuus ei välttämättä ole se, että kaikki aseita omistavat ”kunnolliset” ihmiset tai hyvien ihmisten kodeissa olevat aseet, olisi
ihan turvallisia ja ongelmattomia.

Meillä on väkilukuun nähden neljänneksi eniten aseita kodeissa Yhdysvaltojen, Jemenin ja Sveitsin jälkeen. Suomessa on laskettu olevan noin 45 asetta sataa asukasta kohden. On huomattava, että luvattomia aseita, esimerkiksi kunniallisten ihmisten kodeissa perittyjä ”sodasta jääneitä”, ei ole tässä arvioissa mukana.

Suomessa liian moni kuolee ja vammautuu aseen käytön seurauksena. Voisiko tälle asialle siis tehdä jotain? Olen toki tietoinen siitä, että pahoinpidellään edelleen myös nyrkein ja tapellaan
sekä tapetaan veitsellä, ja tehdään itsemurhia hirttäytymällä. Silti se on eri asia. Ampuma-aseilla, varsinkin, jos puhutaan automaatti- ja puoliautomaattiaseista, saa kyllä pahempaa jälkeä lähiympäristössä, nopeammin kuin nyrkillä, puukolla ja nuoralla.

Kauhajoen jälkeen on joitakin hyviäkin asioita saatu aikaiseksi. Aserekisteriä on uudistettu niin, että ehkä tulevaisuudessa viranomaisilla on mahdollisuus suunnilleen tietää kenellä ja missä aseita on. Hallinnollisia säännöksiä ja ohjeita on annettu niin, että poliisi helpommin puuttuu ennalta ehkäisevästi, mikäli ilmenee epäilyksiä asein varustetuin kodin asioiden olevan huonolla tolalla.

Aselainsäädännön uudistus on yksi asia, joka vielä on tehtävänä, mutta lopulta on kyse asenteista - meidän kaikkien. Onko minun kotonani, minun perheessäni oltava ase? Puutunko minä asiaan, jos olen tietoinen naapurini perheestä, jossa on ongelmia, on myös aseita? Jos, nyt vaikka aloitetaan edes turhien aseiden viemisestä poliisille.

Rikolliset ovat sitten oma lukunsa.