Voiko rauhaa opettaa?
Siinä se jo tulikin. Kysymys, johon olen joutunut useimmin vastaamaan muutaman vuoden mittaisella rauhankouluohjaajan taipaleellani. Kysymys on tullut yleensä ulos järjestöaktiivin suusta, joka on juuri kuullut ensimmäistä kertaa elämässään sanaparin rauhankoulu. Muut kuin järjestöaktiivit eivät ole edes uskaltaneet kysyä. Heidän silmiinsä on syntynyt lasittunut katse täsmälleen samalla hetkellä, kun sana rauhankoulu on pullahtanut ulos suustani, ja he ovat luultavasti toivoneet sivuuttavansa hankalan oloisen puheenaiheen pikaisesti ja vaivatta, jos he vain esittävät kuollutta hetken.
Rauhankoulussa ei kuitenkaan varsinaisesti opeteta, siinä mielessä kuin kouluopetus on Suomessa totuttu käsittämää. Siellä pikemminkin herätellään ajatuksia ja jätetään oivalluksen siemeniä itämään. Lähestytään arkojakin aiheita kullekin ryhmälle ominaisimmalla tavalla. Toimintapäivä haastaa oppilaat pohtimaan rauhaa ja väkivallattomuutta omassa elämässään, ja sitä, miten nämä asiat näkyvät yhteiskunnallisella ja maailmanlaajuisella tavalla. Joillekin ryhmille luonnollisempaa on keskustella enemmän, jotkut tutustuvat asioihin fyysisemmin. Draamaa ei kuitenkaan unohdeta koskaan.
Itse tutustuin Rauhankoulun toimintaan vuonna 2002, kun kuulin ystävältäni Pasilan Rauhanasemalla järjestettävästä viikonloppukurssista, jolla koulutettaisiin uusia rauhankouluohjaajia. Innostuin välittömästi tajuttuani mistä on kyse. Rauhanasioita käsiteltäisiin draaman keinoin ja osallistavin menetelmin, eikä esitelmöimällä maailmanhistorian julmuuksista rauhanmerkki rintapielessä. Kohteena tälle ylevälle kasvatukselliselle toiminnalle olisivat lapset, juuri se ryhmä ihmisiä, joista jo mainosmiehetkin tietävät, että heihin jos kehen kannattaa koittaa vaikuttaa.
Koulutusviikonloppu oli onnistunut ja päätin aloittaa rauhankoulupäivien ohjaamisen saman tien. En ollut tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että se, mikä toimi täydellisen harmonisesti asiaan motivoituneen aikuisryhmän kanssa saattaisi muodostua painajaiseksi miniaikuisten kanssa.
Rauhankoulussa, kuten muussakin elämässä, asiat menevät harvoin juuri niin kuin on mielessään kaavaillut. Etenkin jos on kyse eläimistä tai lapsista, puhumattakaan opettajista. Ryhmä rusoposkia, joiden odottaisi leikkivän herttaisesti tutustumisleikkiä, saattaakin haluta hakata ja potkia toisiaan aina kun käännät selkäsi. Opettaja, jonka oletit osallistuvan päivään yhtenä "oppilaista", onkin suunnitellut päivästä lepopäivää itselleen: "Johdatan ne häiriintyneet räkänokat sinne hippien huomaan, ja menen itse nukkumaan koko päiväksi."
Jotkut päivät sujuvat silti kuin unelma, ja katastrofaalisimmatkin Rauhankoulupäivät ovat olleet onnistuneita. Esimerkiksi se kolmenkymmenen 10-vuotiaan ryhmä, joista jokainen lapsukainen tuntui kuuluvan ihan muualle kuin tavalliselle peruskoululuokalle. Lapsien tapa kommunikoida keskenään oli iskeä luokkakaverin päätä lattiaan, potkia selkään tai... ja tämän taidon osasivat niin tytöt kuin pojat. Koko päivä kului siinä, kun yritin pitää oppilaat hengissä ja suojata pienimpiä pahimmilta iskuilta. Luokan opettaaja istuskeli tällä välin mukavasti läheisessä kirjastossa.
Lopetellessani päivää kysyin luokalta kiinnostaisiko heitä tutustua Rauhanaseman toimintaan, kuten aina toisinaan teen. Lapset, ihme ja kumma, halusivat, joten johdatin heidät ylös toimistotiloihin. Ensimmäisessä toimistossa lapset kohtasivat totaalikieltäytyjän. Siis miespuolisen henkilön, joka oli ollut vankilassa. Ja kysyttävää riitti. Lapsoset kuuntelivat totaalikieltäytyjän jokaista sanaa hipihiljaa, keskittyneinä melkein hengittämättä kuuntelemaan mitä tarkoittaa pasifisti ja miksi joku ei halua armeijaan/ampua/lyödä ja valitsee mieluummin vankilan. Lapset pysyivät kumman mietteliäinä vielä kun jatkoimme matkaa toisiin huoneisiin. He keskustelivat tapaamisestaan vankilassa olleen kanssa keskenään. Muutama kiitti vielä lähtiessään antoisasta päivästä, ja yksi sanoi valehtelematta seuraavan lauseen: "Tästä päivästä jäi paljon ajatuksia itämään." Haloo, hän oli kymmenvuotias! Eikä takuulla tiennyt lausuneensa ääneen juuri sen, mistä Rauhankoulusssa on kyse.
Laura Rantanen on vuonna 1979 syntynyt toimittaja, joka hakeutui Rauhankoulun pariin vuonna 2002 kaivattuaan elämäänsä konkreettista rauhantyötä.
Rauhankoulu -projektin lisäksi Rantanen toimii aktiivisesti Amnestyssa, Reilun kaupan edistämisyhdistyksessä sekä Rauhankasvatusinstituutissa.