Kalevi Suomela: Natologiaa ja kansallista itsetutkiskelua

Ukrainan tilanteen jatkuessa epäselvänä ja Suomessa vaalien lähestyessä keskustelu oikeasta asennoitumisesta Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen jatkuu vilkkaana. Enemmistö tuntuu nyt kallistuneen seuraaviin johtopäätöksiin: Voi olla, että Suomen olisi hyvä olla Naton jäsen; nyt ei kuitenkaan ole hyvä hetki ryhtyä hankkimaan kansallista konsensusta jäsenyyden pikaiselle hakemiselle; sen sijaan on järkevää pitää optio auki.

Tuon yleisen asennoitumisen takana monilla on se käsitys, että Suomen Nato-yhteistyö on jo nyt niin tiivistä, että maastamme on jo – toisten mielestä isänmaan onneksi, toisen mielestä valtiopetokseen rinnastettavasti – tehty käytännössä Nato-maa. Vain jäsenyyden muodollinen vahvistaminen puolin ja toisin puuttuu.

Tiiviskin Nato-kumppanuus ja Naton jäsenyys ovat kuitenkin kaksi täysin erilaista poliittista positiota. Turvallisuuspoliittisen ajattelun selkeyden edistämiseksi tämä tulisi tiedostaa paljon vallitsevaa ajattelua kirkkaammin.

- - -

Toisen maailmansodan jälkeen demokraattisten maiden pohjoisatlanttinen puolustusliitto Nato syntyi Neuvostoliiton aggression pelossa, jota ruokki se että Neuvostoliitto oli valloittamissaan – ja samalla vapauttamissaan – Itä-Euroopan maissa manipuloinut valtaan kommunistiset diktatuurit, joita kutsuttiin eufemistisesti kansandemokratioiksi.

Kun Neuvostoliitto vastavetona perusti Varsovan puolustusliiton, oltiin tilanteessa, jossa kylmä sota ydinasevarusteluineen oli institutionalisoitu moneksi vuosikymmeneksi. Vaikka välillä oltiin erittäin lähellä ydinsodan puhkeamista, monet tarkkailijan jo kylmän sodan aikana, mutta myös sen jälkeen, ovat olleet sitä mieltä, että kylmän sodan vakaus ja pelotteiden tasapaino, takasivat maailmanrauhan. Tämä on ajattelua, joka uskoo voimapolitiikan ja sen tasapainomekanismien viimekätisyyteen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettu Kansainliitto ja toisen maailmansodan jälkeen perustettu Yhdistyneet Kansakunnat ilmentävät toisenlaista kansainvälis-poliittista ajattelua, jossa voimapoliittisten tasapainomekanismien sijaan uskotaan inklusiivisten yhteisten instituutioiden voimaan ylläpitää sivistyneitä käyttäytymissääntöjä.

YK:n peruskirja ei kuitenkaan nojaudu sellaiseen (mielestäni naiviin) pasifismiin, joka kieltää voiman käytön kaikissa tilanteissa. Peruskirjan logiikka on tässä suhteessa sama, joka oikeuttaa poliisiin voimankäytön: voimankäyttöä voidaan tarvita lain ja sopimuksiin pohjautuvan järjestyksen ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi. Englanninkielinen termi ”law enforcement” ilmentää mitään suomen kielistä ilmaisua paremmin, mistä on kysymys.

Juuri tähän logiikkaan perustuu kansainvälinen rauhanturvatoiminta, joka - varsinkin EU:n kielenkäytössä - on myöhemmin saanut nimen kriisinhallinta. Nimen muutos heijastaa kehitystä, jossa rauhan turvaaminen nähtiin aluksi pitkään kansainvälisen yhteisön velvollisuudeksi kahden YK:n jäsenvaltion välisen kriisin tilanteessa. Viime vuosikymmeninä tällaiset tilanteet ovat olleet yhä harvinaisempia. Yleisiä ovat sen sijaan olleet hauraiden ja/tai hajoavien valtioiden sisällissodat, joiden myös on voitu oikeutetusti nähdä uhkaavan maailmanrauhaa.

- - -

Neuvostoliiton hajotessa näytti hetken siltä, että kylmän sodan päättymisen myötä myös pysyvät puolustusliitot – ei siis vain Varsovan liitto, vaan myös Nato – jäävät historiaan. Tähän viittasi ennen muuta vuoden 1990 Pariisin Ety- huippukokouksessa allekirjoitettu Uuden Euroopan peruskirja, jossa sitouduttiin uudelleen vuoden 1975 Helsingin Ety- kokouksen päätösasiakirjan tapaan YK:n peruskirjan ilmaisemaan kansainväliseen järjestykseen. Vaikka Nato puolustusliittona on formaalisesti sovitettavissa yhteen YK-järjestelmän kanssa, asiallisesti sen olemassa olo pohjautuu YK-regiimistä poikkeavaan – tai sen suhteen suoranaisesti vastakkaiseen – logiikkaan.

Kommunismista vapautuneissa Itä-Euroopan maissa ei kuitenkaan ollut henkistä valmiutta luottaa Pariisin Uuden Euroopan peruskirjan hahmottelemaan kansainväliseen järjestykseen. Sen saneli voimakas epäluulo Venäjää kohtaan, johon projisoituivat nyt kaikki ne pelot ja tunteet alistamisesta, epäoikeudenmukaisuudesta, epäitsenäisyydestä ja vapauden riistosta, joita Itä-Euroopan maiden väestö oli kokenut laajasti neuvostovallan aikana.

Jälkikäteen voidaan ajatella, että ennen kaikkea EU-maiden poliittisilla johtajilla olisi pitänyt olla viisautta ja kaukokatseisuutta sanoa Itä-Euroopan maille, että terveen kansainvälisen järjestelmän rakentamisen kannalta on kaikin puoli OK, että Itä-Euroopan maat alkavat hakeutua EU:n muodostaman poliittis-taloudellisen yhteistyöjärjestelmän jäseniksi, mutta Nato kannattaisi unohtaa. Tällainen neuvo olisi tietenkin edellyttänyt, että EU-maiden poliittisilla johtajilla olisi ollut kohtuullisen yhteinen perspektiivi Natonkin kansainvälisen roolin sammuttelusta syntyneessä uudessa tilanteessa, jossa Varsovan liitosta oli jo tullut historiaa.

Toteutuneesta historiasta tiedämme, että Itä-Euroopan hakeutumista sekä EU- että Nato-integraatioon alettiin ajaa rinta rinnan aluksi assosiaatiosopimusten ja kumppanuuden, myöhemmin täyden jäsenyyden, merkityksessä.

Nyt voidaan kysyä, menetettiinkö tässä nyt yli kaksikymmentä vuotta kestäneessä prosessissa mahdollisuus integroida Venäjä Uuden Euroopan peruskirjan regiimiin itsensä muiden kanssa tasa-arvoiseksi tuntevana laajan eurooppalaisen yhteisön jäsenenä. Koko Itä-Euroopan prosessin – erityisesti sen Nato-integraation – logiikkahan oli pohjautunut Venäjän melko suruttomaan epäilyyn ja potentiaaliseen demonisointiin.

- - -

Suomessa Itä-Eurooppaa myllertänyttä prosessia on ymmärretty vain pintapuolisesti. Varsin yleisesti on kyllä ymmärretty, että itäeurooppalaisten vahva motiivi on ollut Venäjän pelko. Sama asenne ja presidentti Kekkoseen kohdistuva irrationaalinen kauna ”suomettumisen vuosien” johdosta on kuitenkin hallinnut monien ajattelua. Tästä johtuen Venäjän eristämisestä syntyvä vaara on useimmilta jäänyt tiedostamatta.

Putinin hallinnon edustama Neuvostoliitto-nostalgia ja myös ydinaseen omistamiseen perustuva suurvaltasovinismi eivät selity Putinin ominaisuuksilla. Hänen asemansa ja hänen politiikkansa sekä niiden nauttima kannatus ilmentävät Venäjällä laajasti koettua haavoitettua ja loukattua kansallista identiteettiä.

Nyt kysytään, onko Venäjä arvaamaton ja vaarallinen. Siinä mentaalisessa tilassa, jossa maa on tällä hetkellä, vastaus voi olla vain myönteinen. Mutta tarjoaako se meille muille ensisijaisesti sotilaallisen vai poliittisen haasteen? Se on kysymys, johon Suomenkin on otettava kantaa sekä EU:n jäsenmaana että itsenäisenä kansakuntana.

Järkevän vastauksen muodostamista tähän kysymykseen vaikeuttavat Venäjän kansantalouden ja siinä sivussa myös sen armeijan romahdus Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana. Romahdukset ovat häivyttäneet tehokkaasti kylmän sodan aikaista mielikuvaa mahtavasta supervallasta. Nyt Venäjä nähdään mielellään vain verraten alikehittyneenä raaka-aineiden tuottajamaana, joka entisen asemansa menetyksen takia pullistellee Georgiassa ja Ukrainassa. Sille voidaan siis – ja pitää - panna kova kovaa vastaan. Jos muuta ei tehdä, niin tämän ajattelutavan perusteella syntyy politiikkaa, joka vain ruokkii Venäjällä ulkopuolelle jätetyksi jäämisen ja vihamielisesti eritetyn tunteita.

Suomi sai jatkosodassa torjuntavoiton; Neuvostoliitto ei miehittänyt maata. Karjala menetettiin legitimoimaan Neuvostoliiton alkuperäisiä vaatimuksia, jotka koskivat Leningradin turvallisuuden takaamista. Neuvostoliitto ryhtyi myös osana rauhan tekemisen yleiseurooppalaista prosessia vaatimaan Suomelta sopimusta, joka antaisi lisäturvan Leningradille ja muille Neuvostoliiton kaikkein luoteisimmille alueille.

Paasikiven neuvottelemaan YYA-sopimukseen ei kuitenkaan koskaan alettu suhtautua vain Suomen puolueettomuuden ja Neuvostoliiton näkökulmasta sen turvallisuuden takaavana sopimuksena. Tämä koski sekä suomalaisia että neuvostoliittolaisia. Suomalaiset jäivät epäilemään, että tilaisuuden tullen Neuvostoliitto toteuttaisi – sopimuksen avulla – sen, mitä Terijoen hallituksen perustaminen oli ilmentänyt, eli alistaisi maan Itä-Euroopan maiden kohtaloon. Neuvostoliiton 70-luvulla taistolaisuudelle antama tuki puolestaan osoitti, että ainakin osassa Neuvostoliiton hallintoa juuri sellaisia ajatuksia ajateltiinkin.

YYA-sopimus toimi kuitenkin loistavalla tavalla koko Neuvostoliiton elinvoimaisena säilymisen ajan Suomen ja sen itäisen suurvaltanaapurin välisten suhteiden järjestämisen peruskirjana. Se oli virallista politiikkaa, jonka fasadin ylläpitämiseen sekä presidentti Paasikiven että presidentti Kekkosen oli kuitenkin opastettava Suomen kansaa kovalla kädellä. Naapurin intentioilla ei ollut viisasta spekuloida. Viisasta sen sijaan oli ottaa sopimus täysin kirjaimellisesti.

Yksi sopimukseen liittyneistä ongelmista, jota oli sekä Suomessa että Neuvostoliitossa monien vaikea käsittää, oli puolueettomuuden käsitteen merkitys. Tuon käsitteenhän voi järkevästi liittää maahan vain kolmansien maiden sodan olosuhteessa, jos maa säilyy – oman politiikkansa tai voimansa tai molempien ansiosta – sodan ulkopuolella. Jos maa rauhan aikana tähtää siihen, että se laajemman konfliktin syntyessä säilyy sodan ulkopuolella, se harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa. YYA-sopimus oli Suomen nerokas tapa harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa.

On ollut suuri vahinko, että jo YYA-kauden aikana puolueettomuuden käsitteen sisältö hämärtyi. Alkuperäinen syy lienee ollut siinä heikkolaatuisessa neuvostodiplomatiassa, joka alkoi suhtautua jarruttavasti käsitteen sisällyttämiseen päämiesten tapaamisten yhteydessä allekirjoitettuihin ns. kommunikeoihin. Tämä tapahtui – vain sattumaltako? - samoina vuosina, jolloin taistolaisuus oli Suomessa voimissaan ja sai Neuvostoliitosta melko avointa tukea.

Puolueettomuuden käsite alkoi siis joidenkin neuvostodiplomaattien ajatuksissa kontekstoitua etupiiriajatteluun – ja valitettavasti monet suomalaiset nielivät ja omaksuivat epäviisaasti saman semantiikan. Reaktio Suomessa oli oikosulun omainen ja irrationaalinen: me emme tietenkään ole missään mielessä osa itää vaan osa länttä. Näin puolueettomuuden käsite menetettiin käyttökelpoisena turvallisuuspolitiikan välineenä.

- - -

Suomen puolueettomuuspolitiikka ja sen mahdollistama sotilaallinen liittoutumattomuus koituivat suureksi hyödyksi paitsi Suomelle itselleen myös koko kansainväliselle yhteisölle. Samaan suuntaan toimi Suomen korostettu aktiivisuus kansainvälisessä rauhanturvatoiminnassa. Suomi sai niiden ansiosta aseman, jonka merkitystä symbolisoi parhaiten se, että Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen Etyk:n päätösasiakirja allekirjoitettiin vuonna 1975 Helsingissä järjestetyssä huippukokouksessa.

Etyk 1975 oli jotakin aivan ainutlaatuista Euroopan historiassa. Siinä luotiin Vladivostokista Vancouveriin ulottuvan laajan Euroopan käsite. Kun ottaa huomioon Pohjois-Amerikan kolonisaation historian ja sen jättämät tiiviit kulttuuriset siteet, laajan Euroopan käsite on täysin luonteva. Huippukokous oli myös toisen maailmansodan lopullinen rauhanteko, jolla vahvistettiin sodan jälkeen syntyneet rajat. Allekirjoittajavaltiot sitoutuivat myös uudelleen YK:n peruskirjan määrittämään kansainväliseen järjestykseen, ja mikä vielä oleellisempaa, demokratian ja pluralismin arvoihin.

Vuoden 1975 Helsinki Final Act vaikutti aivan oleellisesti ihmisoikeuksien ja demokratian käsitteiden tunnettuuden lisääntymiseen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan maissa. Se puolestaan vaikutti erittäin myönteisesti siihen, miten rauhanomaisesti neuvostovalta hajosi 1980-luvun lopulla. Ilman tätä taustaa olisimme tuskin nähneet vuoden 1990 Etyk:n Pariisin huippukokousta, jossa kaikki vuoden 1975 ensimmäisen huippukokouksen sitoumukset uusittiin ja samalla sovittiin Neuvostoliiton ydinaseen perimisjärjestelyistä.

- - -

Vuonna 1995 Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen. Sitä ennen Suomi oli assosioituneena kumppanina ollut jo parikymmentä vuotta samassa asemassa suhteessaan unioniin kuin Norja on edelleen. Ennen liittymistä käydyssä julkisessa keskustelussa ei juurikaan korostettu turvallisuuspolitiikkaa vaan taloutta liittymisen motiivina. Valitettavasti presidentti Koivisto myöhemmin, liittymisen jo toteuduttua, ilmoitti itsellään päällimmäisenä motiivina olleen turvallisuuspolitiikan.

Koiviston ”tunnustus” heijastelee sitä, kuinka laajasti Helsingin Sanomien Unto Hämäläisen lanseeraama lännettymis -termi ja sen ilmaisema geopoliittinen turvallisuusfilosofia oli päässyt turmelemaan viileää turvallisuuspoliittista ajattelua.

Koiviston varomatonta tunnustusta on seurannut hänen sanoihinsa tukeutuva voitonriemuinen juhlinta siitä, että me emme tietenkään ole enää mikään liittoutumaton, saati puolueeton, maa sen jälkeen kun olemme liittyneet Euroopan unioniin. Kansallista realismia olisi kuitenkin pitää tiukasti erillään yhtäältä taloudellinen ja poliittinen integraatio ja toisaalta sotilaspoliittinen integraatio. Kansallista realismia on vaikea harjoittaa, jos sen harjoittamiseksi tarvittava kieli ja sanojen merkitykset on tuhottu.

Totta kai Suomi on osa Euroopan läntistä kulttuuripiiriä. Ei sen todistamiseksi olisi tarvittu maamme liittymistä Euroopan unioniin. Meillä on pitkä ruotsalainen historia, jonka aikana luodut yhteiskunnalliset instituutiot ja asenteet eivät tuhoutuneet vaan pikemminkin voimistuivat 1800-luvun autonomian aikana. Suomalaisen yhteiskunnan demokratia rakennettiin maamme itsenäistyttyä tälle perustalle. Vuoden 1918 sisällissota ei ollut mikään vapaussota, jossa Suomi olisi irtautunut idän autoritaarisista instituutioista. Se oli puhtaasti maan sisäistä yhteiskunnallista kuohuntaa, jossa punaiset hakivat edustamiensa ihmisten tasa-arvon ja täyden kansalaisuuden tunnustamista.

- - -

Meidän lehdistömme on luvattoman naiivia. Meillä on käyty vuosikausia keskustelua, jossa sellaiset kansainväliset järjestöt kuin YK, EU ja Nato on juuri turvallisuuden takaajina pantu ikään kuin kauneuskilpailuun samalle korokkeelle. Olisi kovin terveellistä ymmärtää, että demokraattinen Suomi ja demokratisoituva ja vaurastuva maailma tarvitsevat monipuolisesti sitä kansainvälistä yhteistyötä, jonka mahdollistavat YK ja EU.

Nato syntyi toisen maailmasodan jälkeen ymmärrettävistä syistä. Se myös laajeni – ehkä varomattomasti, mutta silti – ymmärrettävistä syistä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suomen turvallisuuspolitiikka on sekä kylmän sodan aikana että sen jälkeen perustunut Naton tarjoaman asevaraisen pelotelogiikan sijaan integraation ja yhteistyön logiikkaan.

Meidän maamme virallinen politiikka ymmärsi tämän kirkkaasti kylmän sodan pitkinä vuosina. Nyt koko Euroopan unionin voidaan nähdä olevan jossakin mielessä samassa asemassa kuin Suomi oli kylmän sodan vuosina: on tultava toimeen itänaapurin kanssa, jonka yhteiskunnallinen arvomaailma ei (ainakaan toistaiseksi) ole sama kuin omamme.

Venäjä kuitenkin on ja pysyy. Me voimme toivoa, että se muuttuu. Voimme ehkä tehdäkin jotakin toivotun muutoksen aikaansaamiseksi. Se voi kuitenkin tapahtua vain rakentamalla yhteisiä inklusiivisia instituutioita yhteistyössä venäläisten kanssa.

Suomen poliittisessa historiassa on paljon sellaista, joka oikein ymmärrettynä auttaa meitä sekä kansallisen turvallisuuspolitiikkamme muotoilussa että rakentaessamme EU:n jäsenmaana EU:n yhteistä naapuruuspolitiikkaa Venäjän kanssa.

 

Kalevi Suomela
kirjoittaja on Rauhanliiton entinen pitkäaikainen puheenjohtaja ja Sadankomitean perustajajäseniä