Puheet Helsingin Hiroshima-tilauudessa 6,8 kello 21 ( Siikala ja Askola )

JULKAISUVAPAAT kello 21

HIROSHIMA-ilta 6.8.2010 / PUHEET  HELSINGISSÄ

Irja Askola, tuleva Helsingin piispa
( 1.9.)

Älä unohda, siis muista!

Minä muistan, kun eräänä
elokuisena iltapäivänä kävelin puistossa, muistojen puistossa,jossa kadotin sanani. Muistan sen mykkyyden,vaikka ilma – ja myös sydän –
oli sanoista tiivis. Opetusaineisto ja etukäteisseminaari
olivat kyllä valmistaneet meidät näkemäämme ja kohtaamaamme. Mutta silti sanat katosivat.

Seisoin kaksikymmentäneljä vuotta
sitten tuon kokemuksen kanssa Hiroshimassa.

Se mykkyys ei unohdu.

Sanojen sijasta nimet, numerot,
seinätaulut, ihmisten katseet ja erityisesti japanilaisten ihmisten
hiljaiset eleet puhuivat.

Älä unohda, muista!

Ihmisen osa on elää unohtamisen ja
muistamisen jännevälissä. Siinä me tunnistamme itsemme, oman
polkumme ja toinen toisemme. Unohtamisen ja muistamisen kautta me
kuulumme joukkoon, suurempaan kokonaisuuteen. Omasta tarinasta tulee osa
jatkokertomusta.

Unohtaminen ja muistaminen.
Molemmista on iloksi ja voimavaraksi. Mutta myös huoleksi ja pakoreitiksi.

Tänään, Hiroshiman
kynttilälyhtyjen äärellä, me olemme muistamisen tähden.

Mutta myös unohtamisen tähden –
sillä muistamisen myötä, sanojen löydyttyjä ja tosiasioiden
katsottua meitä silmiin, me unohdamme syyttelyn, katkeruuden,
kyynisyydenkin:

muistamme sen, mikä on vastuumme
nyt. Muistaminen kannattaa, sillä sanat
ja tosiasiat saavat meidät liikkeelle. Liikkeelle lähtevät mieli,
asenteet, kansalaisen äänivalta ja päätöksentekijän
mahdollisuudet.

Me haluamme muistaa,

jotta me ymmärrämme, että
tämänpäivän teoilla ja asenteilla on merkitystä sille, mitä
ihmisille ja luonnolle tapahtuu tulevaisuudessa. Hiroshiman tragedia
ei syntynyt hetken tuotteena, vaan pitkänä prosessina.

Hiroshiman muistaminen havahduttaa
meitä kysymään, millaisia prosesseja ja millaisia kehityskulkuja
me tuemme tänään.

Miten me tänään annamme
valinnoillamme mahdollisuuden rauhalle, oikeudenmukaisuudelle ja
kestävälle kehitykselle tulevaisuudessa, vaikkapa kolmenkymmenen
vuoden kuluttua?

Me haluamme muistaa,

jotta me ymmärrämme, että
traagisista vaiheista ei selviydy unohtamalla, vaan muistamalla.
Muistamalla yhdessä. Antamalla sanat sille, mihin liittyy kipua,
häpeää, kohtuutonta kärsimystä.

Selviytyvä, kehittyvä yhteiskunta
tarvitsee tilan tarinoille. Paikkoja ja foorumeita sille, että
kukin saa kertoa tarinansa ja sukunsakin tarinan.

Miten me annamme valinnoillamme ja
päätöksillämme mahdollisuuden sille, että nyt keskellämme
asuvat saavat kertoa tarinansa. Myös he, joiden elämästä ei
synny otsikoita ja joiden päivänkulku ei päädy facebookiin. He,
jotka kaipaavat kuulijaa – siis haluavat muistaa, ei unohtaa – :
vanhus Alppilan kuumaan kerrostaloyksiöön sidottuna, somali-isoäiti
Vuosaaren uudessa kodissaan tai lapsi kaveria vailla.

Yhdessä muistaminen on ihmisoikeus.

Me haluamme muistaa,

jotta me ymmärrämme, että
ihmiskunnan kysymykset ja vastaukset ovat yhteisiä.

Tarvitsen osan Sinun muistiasi,
jotta en unohda vastuutani ja jotta ymmärrän enemmän.

Me tarvitsemme toisiamme, toistemme
muistoja ja toistemme tarinoita, jotta näemme oman kotipihan aidan
yli. Jotta nurkkakuntaisuutemme, ahneutemme ja omien etujen
vahtimisen sijasta voimistamme yhteisvastuuta, erilaisuuden
arvostamista ja kaikkien ihmisten oikeutta elää turvassa. Tähän
me tarvitsemme muistia, joka kumpuaa eletystä elämästä, ihmisten
tarinoista ja ja kohdatuista tosiasioista. Tähän kaikkeen me
tarvitsemme yhteistä muistamista.

________________________________________________

HIROSHIMA-ILTA
6.8.2010
Ritva Siikala

Meitä on monta, jotka olemme syntyneet sodanjälkeiseen Suomeen. Me olemme kokeneet yhden, kahden, kolmen, kuuden vuosikymmenen rauhanajan, ja vain rauhanajan. Olemme sanoinkuvaamattoman onnekkaita. Tällaista ei monessa maailmankolkassa ole tapahtunut.

Finns det nån annanstans på jordklotet ett land som Finland där största delen av befolkningen aldrig har drabbats av krig? Vi har fått uppleva freden, det andra världskriget har varit historia för oss. Detta har vi inte förtjänat, detta har skänkts till oss.

Me sodanjälkeiset suomalaiset saimme rauhan lahjaksi. Me emme ole sitä ansainneet.

Människorna i Hiroshima blev berövade freden för tiotals år i samma sekund som amerikanerna för 65 år sen, på morgonen den 6 augusti sprängde en atombomb ovanför deras stad. Den förödelse som världshistoriens starkaste vapen åstadkom var omedelbar och långvarig, det mänskliga lidandet omöjligt att mäta. Bomberna över Hiroshima och Nagasaki innebar slutet på andra världskriget. Men till vilket pris?

Hiroshimalaisilta rauha riistettiin kymmeniksi vuosiksi sinä sekuntina, kun
amerikkalaiset 65 vuotta sitten, elokuun 6. päivän aamuna räjäyttivät Hiroshiman kaupungin yllä atomipommin. Maailmahistorian voimakkaimman aseen aiheuttama tuho oli välitön ja pitkäaikainen, inhimillinen kärsimys mittaamaton. Hiroshiman ja Nagasakin pommit sinetöivät toisen maailmansodan lopun.

Mutta millä hinnalla?

Ydinaseen tuhovoima oli kammottava: yli 200.000 ihmistä kuoli heti ja vuosien kuluessa ennennäkemättömiin kärsimyksiin. Kokonainen suurkaupunki katosi hetkessä. Pommin nimi oli irvokkaasti "Little Boy".

Voiko ihmistä, ihmiselämän arvokkuutta törkeämmin halveksia?

Följderna var fruktansvärda; mer än 200 000 människor dog genast eller de kommande åren under obeskrivliga lidanden. En storstad försvann på ett ögonblick. Bombens namn var, groteskt nog, "Little Boy".

Kan man visa större förakt för människan, för människolivets värdighet?

Hiroshima on paikannimi, josta on tullut inhimillisen piittaamattomuuden ja julmuuden maamerkki. Se huipensi Toisen maailmansodan kammottavan nimilistan Treblinka, Stalingrad, Dresden, Dachau, Auschwitz...

Vuosien aikana Hiroshimasta on tullut myös rauhantyön symboli.

Siksi me olemme täällä. Olemme muistamassa mennyttä, jotta voisimme ajatella tulevaisuutta. Jotta voisimme rakentaa paremman huomisen. Tiedämme, että meidän on toimittava toisin. Tiedämme, että ei koskaan enää ydinaseita

Meillä ei ole valtaa tehdä äärimmäisiä ratkaisuja, sodasta ja rauhasta päättävät johtajat. Mutta me vaikutamme siihen, ketkä johtajiksi valitaan. Se on meidän valtaamme.

Meidän valtaamme on myös tehdä arkipäivän tuiki tärkeitä ratkaisuja: asetummeko ihmisyyden puolelle? puolustammeko heikompia? Rakennammeko ymmärrystä vai lietsommeko vihaa?

Niin kuin Hiroshiman kaupunki on noussut rauhan työn symboliksi, niin voimme mekin astua tästä illasta kohti elämää ja katsoa valppaasti ympärillemme: missä poljetaan ihmisarvoa? missä on piittaamattomuutta? halveksuntaa?

Finland är statt i förändring. Inom vårt lands gränser bor i dag tusentals människor, som har kommit till oss från olika delar av världen, människor på flykt undan krig och förtryck som de inte har förtjänat. Nu är Finland deras hem. Kan vi bemöta dem med värdighet? Kan vi respektera deras mänsklighet? Vi, som har fått fredens gåva till skänks?

Suomi on muutoksen tilassa. Maamme rajojen sisällä asuu tällä hetkellä tuhansia ihmisiä, jotka ovat tulleet tänne eri puolilta maailmaa, paeten sotaa ja sortoa, jota he eivät ole ansainneet. Suomi on nyt heidän kotinsa. Suhtaudummeko heihin arvokkaasti ja arvostaen? Kunnioitammeko heidän ihmisyyttään? Me, jotka olemme saaneet rauhan lahjaksi.

Elämä haastaa meitä, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla, alati pieniin tekoihin, jotka kertovat, olemmeko rakentamassa rauhaa ihmisten välille vai olemmeko korostamassa omaa erinomaisuuttamme ja halveksimassa erilaisuutta.

I Hiroshima begicks ett brott, ett grovt brott mot all mänsklighet. I dag begås i Finland varje dag många brott mot mänsklighet. De kan förefalla små, men de kan alstra ett gift. Det giftet kan tränga in i våra själar och göra oss likgiltiga för våra medmänniskors lidanden, likgiltiga för människans värdighet.

Hiroshimassa tehtiin rikos, suuri rikos, ihmisyyttä kohtaan. Suomessa tehdään näinä aikoina päivittäin monta rikosta ihmisyyttä kohtaan. Vaikka ne saattavat vaikuttaa pieniltä, niistä voi kasvaa myrkyllinen virta. Tuo myrkky voi saastuttaa sielun ja johtaa piittaamattomuuteen kärsimyksestä, piittaamattomuuteen lähimmäisestä, piittaamattomuuteen ihmisen arvosta.

Rauhan rakentaminen tarvitsee meitä, jokaista. Jokaisena päivänä. "Little boyn" irvokas muisto velvoittaa meitä.